Valuvikainen ihminen

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

"Ei olla koskaan nähty kameraa."

"Ei ollakaan."

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Olen täälläkin manannut sitä, miten koirien remmirähjääminen on pitkälti minun syytäni, kun ikuisesti tavoittelemani kylmänviileä zen-tila jää vain haaveeksi silloin kun lenkillä kohdataan vieraita uroksia. Asumme nimittäin alueella jossa lähes joka toinen vastaantulija on koira. Että kohtaamisia on jatkuvasti. Joka lenkillä. Joka päivä. Mihin kellonaikaan tahansa. Voitte uskoa, että pitkillä lenkeillä näitä kohtaamisia on useita ja räyhähengen valtaamia mäyräkoiria kaksin kappalein vierelläni. Automaattisesti pinna kiristyy sekä koirilla että minulla itselläni, ja peli on saman tien menetetty.

Olen huomannut, että paras keino on joko passivoitua tyystin (hah! Näpeille niitä koirankouluttajia jotka nyt kiivaasti ja yksissä henkilöin päätään pudistelevat) tai reagoida ääntä nopeammin, telepaattisesti ja mielellään myös telekineettisesti siirtämällä ajatuksen voimalla mäyräkoirat komentonsa alle. Ja koska tämähän ei ole mikään helppo silmänkääntötemppu, tarkoittaa se siis sitä, että ihmisellä pitää olla silmät selässäänkin, että näköhavainto lähestyvästä vihollisesta saadaan ennen kuin se jää kiinni mäyräkoirien aistihaaveihin. Ajoitus on nimittäin kaikki kaikessa, hidastelu puolestaan paholaisesta. Mitä nopeammin aktio (harmittomasti eteenpäin kävelevä vieras uros) ja reaktio (uroksen näkemisestä räyhähengen valtaan joutuvat mäyräkoirat) -ketju saadaan katkaistua, sen paremmin kaksikko kuuntelee käskyjä.

Aika velho täytyy kuitenkin olla, jos meinaa huomata vieraat koirat mäyräkoiria nopeammin - jotka kuitenkin pystyvät haistamaan seinien läpi, että joku kurja ruoja syö juustoa ja mäyräkoirille ei taaskaan ole annettu mitään. Ja entä se passivoituminen sitten? Noh, se on juurikin sitä, että ignooraa tyystin vastaantulevaa koiraa. Tämä on testattua tavaraa: jos en edes katso vierasta koiraa päin, omat koirani pysyvät pykälän, pari rauhallisempana. Tämähän on siis ihan klassista huomiotta jättämistä, koomista vaan, että tässä tapauksessa sitä ei tee koira, vaan ihminen. Pitäisikö minunkin saada kuivattua mahalaukkua palkaksi aina kun ohitan vieraan koiran huomaamatta sitä? Käykö suklaa?

Lasittunut katse

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Anteeksi, mutta voisiko joku ystävällisesti irrottaa takiaisen, joka tarttui ulkoillessa hanuriini kiinni? 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kotitottistelun jälkeen toinen koira on hieman paineistunut ja toinen kuolaa suu vaahdossa. Kuivatut naudan mahalaukkupalat palkkana tekivät taas odotetusti kauppansa ja Aslan kävi, ylen ystävällisesti, pyyhkäisemässä vaahtovanan suupielestään housujeni lahkeeseen. Teko oli ilmiselvästi tahallinen ja harkittu.

Alphonse vääntäytyi ihmeellisille kierroksille treenien aikana - ja tuli jälleen kerran huomattua, että joskus sillä loksahtaa tietty moodi päälle, jonka aikana se autuaasti unohtaa oman nimensä ja vastaa myös Aslanille esitettyihin komentoihin. Tämä ilmiö on sukua sille jännittyneelle odotustilalle, joka sen valtaa juuri ennen ruokailua. Kumpikin mäyrä istuu kuuliaisesti, silmät porautuneina ihmisen silmiin, kunnes yhtäkkiä Alphonsen silmiin tulee haikalamainen, lasittunut katse, joka saa sen näyttämään siltä kuin sen aivokäyrä vetäisi äkillisesti suoraa viivaa. Se on niin fokusoitunut odottamaan lupaa syödä, että katsoo melkein kieroon, ihan kuin etsisi vastausta elämän tarkoitukseen syvältä sisältään. Sitä koskaan löytämättä.

Tottishetken aikana tämä samainen lasittunut katse asettui sen naamalle ja sen korvat löivät lukkoon. Aslan ei herpaantunut hetkeksikään (se on riittävän vatsaorientoitunut ja palkkamotivoitunut ), mutta lyhyempikestoinen harjoitus olisi ollut parempi. 

Treenaus päätettiin kuitenkin duurivoittoisesti: temppusarja, jonka kumpikin osaa etu- ja takaperin vaikka unissaan, päättää aina kaiken treenauksen ja koirille jää positiiviset fiilikset. Ja se, jos mikä, on tärkeää. 

ps. erikseen on mainittava, että kaiken tottishääräilyn palkintona lenkeillä kohdatut isot, karvaiset urokset (eli siis viholliset) saivat osakseen yhden pienen haukun, joka ei äitynyt sen kummemmaksi (Alphonse) ja yhden murahduksen (Aslan), vaikka kaksikko olikin flexit lukitsemattomina etenemässä napakkaa ravia ja toiset urokset kääntyivät sivutieltä niiden eteen. "Pojat! Tänne!"-komento sai mäyrät jättämään uroksille pörhistelyn sikseen, kääntymään ja palaamaan kumpainenkin jalkani viereen odottamaan lisäohjeita. Olkoon vaan lyhytaikainen ilo, mutta ilo se on sellainenkin. 

Kaulat (broilerin)

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoirien ruokakaupasta tuli vahingossa mukaan vain broilerin kauloja, siipien ja kaulojen sijaan. Alphonse varmasti ajatteli, että Joulu oli tullut tänä vuonna poikkeuksellisen aikaisin, koska seuraavan viikon ajan sen iltaruoka sisältää ainoastaan superherkkua. 

Perheen nuorimman mielestä kaulat ovat hieman turhan heppoista syötävää, eivätkä sen takia kiilaa kärkisijoille, jossa notkuvat ikivihreät suosikit, kuten kiinankaali ja moninaiset muut ihanuudet, eli rasvaiset rustoluut ja sitruuna. Kaulat eivät ole kunnollista iltaruokaa, koska niiden syömiseen ei kulu tuntia, joka on kyllä jokaisen kunnollisen illallisen minimikesto Aslanin mielestä. Kaulojen matka kun kupista mahalaukkuun kulkeutuu minuutissa, parissa, ja sehän nyt on vaan ihan väärin. 

Alphonsen 'en ole tippaakaan huvittunut'-ilme. 

ps. kelloja piti siirtää. Tämä ilmeisesti tarkoitti minun kohdallani sitä, että näin sunnuntaiaamun kunniaksi herään entistäkin aikaisemmin. Voi kiva. 

Onnistuneet aamut

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Räntä ei mäyräkoiria haittaa. Likomärkinä, korvat tuulessa hulmuten me jaksamme juosta. Antaa ravan lentää! Antaa kuran roiskua! Antaa tuulla ja tuivertaa! Tätä on koko kesä odotettu, että ilmat kylmenevät, saadaan juosta niin ettei tule liian kuuma ja päästään juoksemaan pitkin polkuja jotka ovat täynnä uusia, mutaan painuneita jälkiä. Tästä on mennyt rusakko! Tässä on kipittänyt orava! Tästä on hypellyt harakka! Tästä on mennyt vanha, viinalta haiseva mies! 

Ylikulkusillalla pysähdymme aina: alta ajavat autot ja pyöräilevät ihmiset, niitä on pakko jäädä tuijottamaan pitkäksi aikaa vaikka sivutuuli puskee ihmisen hupunreunasta sisään, sade kastelee takkia ja varpaita palelee. Mäyräkoirilla ei ole kiire mihinkään. 

Loppumatkasta juostaan kilpaa, ihminen ei voita. Kotona meidät kuivataan vuorotellen hiustenkuivaajalla (aamun kohokohta!) ja aamupala maistuu yhtä hyvältä kuin aina muulloinkin. Ehdimme tunnin painia ja ajaa toisiamme takaa ennen kuin Aslan haluaa mennä nukkumaan. Nypin sitä korvasta, yritän haukkua siihen vauhtia, muttei se jaksa enää leikkiä. Käyn kysymässä saisinko riisipuuroa ihmisen lautaselta, en saanut, mutta pääsin syliin. Tähän on aika hyvä nukahtaa.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aslanilla on tapana häälyä. Se kurkistelee kulmien takaa, piilottelee kirjahyllyn takana ja kun se huomataan, se alkaa vimmaisesti paukuttaa lattiaa hännällään. Se lymyilee sohvapöydän alla ja odottaa, että sen huomataan kadonneen. Kun sitä etsitään suurieleisesti, sen voi kuulla kihisevän jännityksestä kun se odottaa löytämistään - että voisi sitten hyökätä nuolemaan ihmisten naamat. 

Aslan juoksee kovalla tohinalla tuulikaappiin ja asettuu asemiinsa kurkkaamaan oven välistä onko kukaan sen laumasta näköpiirissä, heittäytyy sen jälkeen selälleen ja piehtaroi innokkaasti odottamassa että joku kuulee ja tulee löytämään sen uudestaan. Sitten piehtaroidaan lisää ja kihistään. Se on aina vähän väijyssä ja aina vähän kieli poskessa - sen elämä on likipitäen jatkuvasti ihastuttavan hassua.  

Sadepäivä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Poseeraan sekä asiallisesti että asiallisena.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ensimmäisen kerran elämässään Aslan yritti eilen iltapäivälenkillä esittää, että itseasiassa sitä ei huvita ravata sateessa. Tämä oli suorastaan ennenkuulumatonta, eikä vastaavaan umpimielisyyteen ole sen puolelta ikinä tässä taloudessa törmätty. Lähdemme siitä perusoletuksesta, että jos ihmiset kestävät sään, kestävät sen myös koirat. Tämä menee sikäli tasapuolisesti, että miesihminen ei kestä hellettä enkä minä jäätävää pakkasta, joten ääripään säätilat ovat koirienkin kohdalla poikkeus. Nyt ei kuitenkaan ollut siitä kyse, joten oli tiimipalaverin aika. 

Kyyhötin nenät vastakkain juniorin kanssa keskellä vesisadetta ja täsmensin sille yksiselitteisesti mistä mäyräkoirana olemisessa oli pohjimmiltaan kyse (annoin sen luulla, että minulla olisi asiasta ensikäden tietoa ihan sen perusteella, että olen ollut uhri osallinen mäyräkoiramaailmassa kolmen vuoden ajan). 

"Sä olet mäyräkoira, Aslan." Varmistin, että se ymmärsi ettei se ollut esimerkiksi silkkiterrieri tai kuvitellut olevansa itäsiperianlaika, jollaisena se todennäköisesti itseään välillä on pitänytkin. 

"Sä olet metsästyskoira ja sen takia myös suhteellisen säänkestävä. Sut on jalostettu näyttöön ja käyttöön ja se tarkoittaa sitä, että sulla on pitäs olla palikat sekä ulko- että sisäpuolella suht' kondiksessa. Tämän lisäks sun kuuluis ottaa tällanen pieni syysade (en halunnut alleviivata sitä tosiseikkaa, että tämä kyseinen sade putosi tanakasi rankka- ja kaatosateen välimaastoon. Mitä se ei tiedä, sitä se ei vastusta.) vastaan ihan tuosta noin vaan. Mietipä Alphonseakin. (Aslan kääntyi katsomaan kuuliaisesti Alphonsea, joka nosti jalkaansa jokaista näkemäänsä ruohonkortta vasten) Se inhoaa vettä, mutta noin se vaan häntä pystyssä porhaltaa menemään vaikka taivaalta tulis puukkoja. Ajattele..." Tässä vaiheessa Aslan lakkasi tylysti kuuntelemasta, nappasi sieraimiinsa hajun rusakosta tai jostakin muusta ihanuudesta ja sen jälkeen kenelläkään ei ollut enää tympeää. 

Ongelma ratkaistu. Olisivatpa kaikki asiat yhtä helppoja elämässä.

Mäyräkoirat eivät halua leikkiä Heikoimman Lenkin kanssa...

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Meillä on Aslanin kanssa salainen leikki: 'Kuka tottelee ihmistä'? Joskus käy niin, ettei kukaan. Silloin peli päättyy mäyräkoirien voittoon. Pelissä on siis hyvin yksinkertaiset säännöt, jopa Aslan sisäistää ne, eikä yritä muutella niitä kuten se monesti tekee luomilleni säännöille ja ehdoille. 

Leikkiä on kiva harrastaa kotona aina mahdollisuuksien mukaan ja erityisen antoisaa se on ulkona. Silloin saa nähdä kuinka ihmisen otsasuoni saattaa hetkellisesti pullottaa. Monesti olemme kilvoitelleet, että kumpi meistä on pidempään kurittomampi ja se, joka saa enemmän reaktiota ihmisestä irti, on voittaja. Ihminen häviää aina, jos hän joutuu kailottamaan. Jos hän pysyy vaiti ja näkee lävitsemme, me häviämme. Pyrimme olemaan häviämättä. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

...koska Heikoin Lenkki on mäyräkoirien näkövinkkelistä ilmeisesti liian nössö tai peräti liian tyttö leikkimään rajuja leikkejä vetoköysillä tai retuutus/paini/möyhintäleikkejä pitkin lattioita. Miten epäreilua tällainen sukupuolijakauman ylläpitäminen sovinistisella virityksellä onkaan. Minähän juurikin olisin se sopiva rymyämään pitkin jalkalistoja mäyräkoira kummassakin kainalossa - vaan ei. Osani on hoivavietin jakaminen, koska jokainen rajumpi leikki muuttuu hyvin nopeasti siihen, että kumpikin koira makailee selällään rapsutettavana, sylissä kiehnäämässä tai leikkimässä hiuksillani. Miehen kanssa ne sitten murisevat ja pörheltävät menemään, minulle lankeaa näissä leikeissä toisenlainen rooli. Yleensä sellainen sivustakatsojan. Onneksi kelpaan sentään aina syliksi ja lohduksi niille hetkille kun maailma murjoo mäyränpoikaa tai kun hellyysvarastot ovat äkillisesti tyhjentyneet. 

Kesämies Alphonse. ( Ihan pienet eivät nuokaan etutassut ole, vaikka kalpenevatkin Aslanin kaivuuvälineiden rinnalla.)

Rakeista suttua

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

"Mitä se tekee?"

"En mä tiedä. Huitoo kameralla."

"Onko tätä touhua taas pakko kattoa."

"Jos siihen ei kiinnitä huomiota, niin se kyllästyy pian."

"Joo, noiden kanssa täytyy toimia silleen, että yrittää olla huomioimatta niitä, et istuu tai makaa vaan liikahtamatta paikoillaan ja tuijottaa jotakin yhtä pistettä seinässä ja toivoo, ettei ne huomaa sua. Kun ei jaksais sitä jatkuvaa huomion kärttämistäkään."

"Nii-in. Kaikista pahin virhe, minkä sä voit tehdä ihmisten kanssa, on antaa niille liikaa huomiota heti aluks. Sit ne olettaa, että sä olet aina ihan lääpälläsi kun näet niiden naamat."

"Tiedän. Ne on niitä alokastason koulutusvirheitä joita mäyräkoirien tulis ehdottomasti välttää. Ihmistreenaaminen on haasteellista, ja se on aika pitkälti yksilöstä kiinni, että kenestä saa sitten loppupeleissä kuuliaisen."

"Totta." 
"Jos tässä on hengittämättä hiljaa, se ottaa kuvan ja lähtee tekemään jotakin muuta."

"Joo. Ja ainakin tällä kertaa se otti ton linssinsuojuksenkin pois, viimeks ei onnistunut. Joka toinen kerta toi näätä onnistuu sössimään noi kameran asetukset pieleen. Siltä pitäs ottaa toi kamera pois, ihan paristakin syystä: se on liian tekninen sille ja sit mua tympii toi häärääminen tossa nenän edessä koko ajan."

"Leiki kiinnostunutta ja kato ylös kun se pyytää, niin se menee pois..."

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Bloggerin kuvalataus muuttaa nykyään nämä kuvat rakeiseksi mössöksi. Kenelläkään muulla samaa ongelmaa havaittavissa? En myönnä, että käsistäni lähtisi aivan näin luokatonta kuraa tänne, vaan jotakin tapahtuu tässä välissä - siis tällä kertaa muualla kuin tuolin ja läppärin välissä (johon ne ongelmat yleensä ovat asettuneet).

Nonverbaalinen viestintä ja paralingvistiikkaa

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Paralingvistinen kokeilu. Haukun kiivaasti. Skaala on yhtä laaja kuin mäyräkoiran äänirekisteri. Aloitan matalalla murahtelulla, jolla lämmitän äänihuulet, avaan henkitorvea, kuulostelen rintakehän resonanssia. Kohotan päätäni, kurkotan kaulaani, jodlausyritys päättyy nolosti, Aslan nyppää hännästäni, se on nokosilla eikä halua kuunnella.

Keskialue on vahvinta aluettani. Olen baritoni. Liikun vaivattomasti alarekisterissä, mutta päätän jättää ylärekisterin Aslanille joka on tenori ja vetää halutessaan kuvitteelliset kattohirretkin alas kiljuessaan.

Ihminen kuuntelee minua hetken. 

"Alphonse. Voisitko...olisiko mitenkään mahdollista...pystyisitkö olemaan hiljaa nyt pari minuuttia."

"En. Harjoittelen."

"Oikeasti."

"....."

"....."

Ulvon harvoin ja harkitusti. Tänään on se päivä. Ihmisestä kuuluu kirosana. Aslankin haluaa ulvoa. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Mäyräkoirilla on kyky olla jättämättä arvailujen varaan. Kovin usein ei tarvitse miettiä, että mistä kulloinkin tuulee, missä koirien kanssa mennään vai mennäänkö juuri nyt missään. Mäyräkoirat kyllä ilmoittavat kulloisenkin mielialansa selvästi ihmisilleen. 

Ilmeet, äänenkäyttö, kehonkieli ja ylipäänsä kaikenlainen kommunikoimiseen käytettävä kokonaisvaltaisuus on se, missä mäyräkoirat ovat hyviä. Ne eivät pihistele tunneilmaisussaan vaan murjottavat, loukkaantuvat, iloitsevat ja tylsistyvät näkyvästi, pidäkkeetömästi.

Silloin kun äänekäs kommunikointi ei vaan riitä, on olemassa mm. 'kuoleman katse', se intensiivinen tuijotus, joka porautuu unenkin läpi ihmisen hentoon tietoisuuteen kaikkien niiden ruusuisten unien halki, joissa koirat käyttäytyvät kunnolla eikä kukaan hauku vieraille uroksille ulkona. 'Kuoleman katse' on eri asia kuin perinteinen 'mäyräkoiratuijotus', joka on vaan tuijotus, vailla synkkyyttä uhkuvaa pohjavirettä ja demonisesti hehkuvia silmiä. 

Alphonse on 'kuoleman katseen' airut. Se on hionut katseen vaatimattomasti huippuunsa ja saa naamalleen niin jäätävän ilmeen, etten ole vastaavaan koskaan törmännyt. Sanomattakin lienee selvää, että perheen nuorin mikkihiiri, Aslan, ei moista taitoa hallitse. Sillä on lähinnä 'katso-olen-syytön'-katse, joka saa sen näyttämään erinomaisen syylliseltä ja ilme, joka kuvastaa äärimmäistä riemua ja iloa. Parhaimmillaan se sukkuloi näiden kahden ääripään välillä maanisesti ja täysin epäloogisen summittaisesti. 

Alphonsen 'kuoleman katse' luodaan usein Aslanin suuntaan. Se on hyytävä tuijotus kulman takaa tai sohvan korkeudelta ja erityisesti silloin sillä viskataan nuorempaa kun tämä hytkyy riemusta tai halailee ihmistä. 

'Kulmien alta luimuilu' puolestaan on pätevä keino heruttaa sympatiaa silloin kun muut ruokailevat ja mäyräkoirat eivät. Luimuilu on taiteilua sillä liukkaalla pinnalla jossa punnitaan koiraihmisen kyvykkyyttä pitäytyä luomissaan säännöissä. Heikot sortuvat, vahvat eivät anna makupaloja. On monesti tullut huomattua, että siinä missä mäyräkoirien omat ihmiset ovat jo aika hyvin kovettaneet sydämensä, vieraat lankeavat luimuiluun vielä aika hyvin. Mäyräkoirat tietävät tämän. Alphonse tietää myös, että tie naisen sydämeen menee suorinta tietä, eikä vatsan kautta, kuten miehillä. Aina siis kannattaa heittäytyä naisvieraiden eteen selälleen ja ottaa se maailman paras ja suloisin ilme naamalleen. Jos sillä ei ruokaa heltiä, heltiää sillä yleensä paikka sydämestä suhteellisen vaivattomasti. 

Aslanin aseistariisuvuus on sen manipuloimattomuus ja suorasukainen viattomuus.

Juniorin metkut

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen jämy ja jäyhä. Siihen tarvitaan paljon, että olen huvittunut. Elämä on vakava asia, eikä mikään loppumaton komedia. Vain toisella tämän talouden koirista on riittävästi vakavuutta ottaa elämä vastaan arvokkaasti. Se toinen ei ole Aslan.

En ymmärrä päätöntä vouhottamista enkä myöskään turhanaikaista vollottamista. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Alan olla aika varma, että Aslan on tehnyt periaatepäätöksen olla kasvamatta koskaan isoksi. Siinä on jäljellä niin paljon pentuaikojen elkeitä, että epäilen karsiutuvatkokaan ne siitä pois koskaan. Se on koira jolla on niin paljon omaa kivaa, että Alphonse pysähtyy monesti kesken askeleensa ja vain jää tuijottamaan hämmästyneenä Aslanin touhuja. Aslan on koira jolla on vimmatusti asiaa maailmalle ympärillään; se hallitsee sujuvasti kaikki mahdolliset diftongit joita koirien suu ylipäänsä pystyy muodostamaan ja on keksinyt varmasti satamäärin lisää. 

Se tykkää opetella uusia temppuja ja sitten seuraavana päivänä se on niin valtavan haltioissaan uusista taidoistaan, että se toistaa niitä kerta toisensa perään. Riippumatta siitä, mitä siltä pyytää, siis. Kuten nyt tässä viime aikoina kun se on kumarrellut kohteliaasti kaikelle mitä sille on sanonut. Sitä ennen se jumitti koskettamalla kuonollaan kaikkea, tohkeissaan ja hyvin, hyvin vakavissaan. Kun nyt kerran oli opetettu, että 'kumarra' ja 'koske kuonolla'. 

Mutta ne muut ajat kun se ei opettele mielenhallintaa ja odottamisen jaloa taitoa, se harrastaa kaikkea sellaista pentumaista hörhellystä joka Alphonselta jäi pois jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa. Alphonsen pinna on pitkä mitä tulee Aslanin touhuihin, mutta silläkin on katkeamispisteensä ja jos toinen ottaa vauhtia ja hyppää niskaan kerta toisensa perään, on selvää, että Aslan jää ennen pitkää virkavallan käpäliin. Ja se virkavalta ei ole suopea. Kyseinen virkavalta ei myöskään ole erityisemmin arvostanut sitä, että Aslan on totaalisen kahjahtaneessa tilassa nykyään aina ulkoilun jälkeen kun lähialueen ihanilla nartuilla on juoksut. Ilmassa haisee selvästi testosteronin ylituotanto.

ps. Aslan harrastaa edelleen öisiä reklamaatioitaan kun Alphonse ei päästä sitä viereensä. Surkea itku ja piippaus kantautuu unen läpi korviini yhtä varmasti alakerrasta kuin jos se seisoisi konkreettisesti ja fyysisesti korvani juuressa. Ja jos yö meneekin muuten hiljaisesti ohi, saattaa se haukahtaa unissaan ja minä herään siihen välittömästi. Niin tänäkin yönä. En ollut nimittäin ollenkaan kaavaillut, että sunnuntaiaamuna nousen kello 03:30...

Monimuotoisuutta koulutushaasteissa

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Meillä on taas ollut monimuoto-opintoja: "Miten monta kertaa mäyräkoira saadaan turhautuneeksi ja uupuneeksi pukemalla asia koulutuksen valepukuun, osa 100". Onhan taas ollut ihmisellä tavoitteet korkealla ja motivaatio piikissä kun on stressattu ja paineistettu pitkäkorvaista kaveria ihan tosissaan.

On vuoroteltu, suoritettu, saatu palkkaa, odotettu, vuoroteltu, saatu palkkaa jne. Ihmisellä suorastaan silmät loistivat kun Aslan lakkasi oikomasta namin toivossa ja teki mitä pyydettiin. Minähän nyt tein jo muutenkin, mutta koska kouluttamiseni on ilmeisesti vähemmän haastavaa kuin Aslanin, niin ei vaan oman suoritukseni aikana silmät kiiluneet tyytyväisyydestä, saati liikutuksesta. Vissiin pitäisi ruveta ensin oikein hankalaksi ja sitten tehdä täydellinen suoritus, niin johan tulisi kiitosta ovista ja ikkunoista. 

Kesällä sain oleskella vapaana mökillä. Nyt jos pääsisin vapaana ulos, kävisin ihan ensimmäisenä ottamassa muutamalta koiralta luulot pois.

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Ei päivää ilman jonkinlaista koulutustilannetta mäyräkoirille. Lenkeillä on hyvä treenata häiriötilanteissa, mutta yleensä se menee siten, että jos vastaan tulee se äärimmäinen häiriö eli vieras uroskoira, opit ja komennot häviävät kaksikon päästä, aivan kuin niitä ei olisi koskaan sinne juntattukaan. Eikä auta vaikka ihminen vetäisi puolivoltin poikittain saadakseen huomion pois lähestyvästä ärsytyskynnyksen ylittäjästä, mikään ei hetkauta koiria silloin kun ne silmäilevät vastustajiaan. 

Mutta, kun häiriöinä käytetään ainoastaan ohikulkevia ihmisiä, pyöräilijöitä, sauvakävelijöitä, kiljuvia, juoksevia lapsia, jne. jne. sujuu harjoittelu mallikkaasti. Aslanin vieteriä kasvatetaan ja sen kärsivällisyyttä koetellaan kun se komennetaan kulkemaan jonon hännillä, ihmisen takana. Voi vääryys! Alphonse pasteeraa parhaaseen sirkusponityyliinsä ihmisen nilkan vieressä, rinta kaarella, häntä korkealla, kaula pitkäksi venytettynä ja Aslan laahustaa perässä, kunnes yrittää kiilata ohi joko vasemmalta tai oikealta, jolloin se käskytetään takaisin omalle paikalleen. Pieni nöyrtyminen tekee sille oikein hyvää.

Joskus kumpainenkin joutuu kävelemään joko jonossa tai rinnakkain ihmisen takana. Tämä on hyvin haasteellinen tapa edetä kun kyseessä on kaksi mäyräkoiraa joista toinen haluaa aina keulia ja toista rasittaa kun ei saa kytätä pilviä ja oravia omassa rauhassaan. Mutta heti kun tilanne näyttää siltä, että paketti ei pysy kasassa vaan sinne tänne sinkoiluja harrastetaan ihan sumeilematta ja ihmisestä välittämättä, tilanne saadaan nopeasti rauhoitettua kun mutrunaamat joutuvat kävelemään päät riipuksissa lenkkareiden takana. On kiusallista olla pieni ja ilman sananvaltaa. 

ps. jokavuotinen uutuudenviehätys (ihmisellä) ja totaalinen hullaantuminen (mäyräkoirilla) koettiin kun aamulla pistettiin tassut ja jalat ulos: maa oli kuorrutettu sillä kylmällä ja valkoisella jota sitten riittäneekin ensi kesään asti. Oli valoisampaa, nätimpää ja hieman kylmempää kuin eilisaamuna ja mäyräkoirilla valtava vauhti ja riemu. Mikäs minä olen lannistamaan koirieni  iloa vaikka onkin aikainen lauantaiaamu; ne saivat poukkoilla sielun kyllyydestä, seurattiin tuoreita rusakonjälkiä, närkästyttiin palokärjelle (Aslan. Joka aamu.) ja puhistiin tyytymättömänä vastaantuleville ihmisille kuntopolulla jotka sotkivat mäyräkoirien suunnitelmat juosta kuin kaksi päätöntä kanaa. 

Olin, erheellisesti, kuvitellut, että aamulla virtaa olisi mäyrissä vähemmän, olihan eilen vedetty kolmentoista kilometrin edestä nopeasykkeiset lenkit, otettu kahdenkymmenen minuutin impulssikontrollitreeniä, opeteltu temppuja, riehuttu ja syöty vatsat pullolleen. Vaan ei. Aslan ei näkemäni mukaan ottanut yhtään kävelyaskelta tänäkään aamuna. Sen voisi valjastaa sähköntuottotoimeen polkemaan taloudelle virtaa generaattorilla. 

Aslan paksummaksi-projektin päivitystä

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aslania yritetään saada tukevoitumaan. Nyt en oikein ymmärrä. Minkä takia minua ei voida paksukaistaa? Miksi vain toinen meistä saisi lihoa? Minäkin olen mielestäni aivan liian laiha, minäkin tarvitsen lisää rasvaa. Kyljykset tänne niin kuin olisi jo! 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Lihotusprojekti ei etene kauhean ripeästi. Aslan, tuo laiha luirulainen on pitkä ja kapea, vauhtia on kuin pienessä pitäjässä ja valtavista ruoka-annoksista huolimatta nälkä on ikuinen, mutta koira pysyy hoikkana. 

Tänäkin aamuna kuppiin holahti sellainen määrä einestä, että isompikin koira olisi ollut kylläinen; oli maksaa, naudan jauhelihaa, muusattua päärynää, lohiöljyä. Alphonsen annos oli muuten sama, mutta rasvaisen naudanlihan tilalla oli kalkkunan jauhelihaa, koska gastriittiin taipuvainen vatsa ei pidä rasvaisesta. Tästä samaisesta syystä illalliseksi tarjotuista naudan rustoluukimpaleista leikataan aina rasvakerros pois ja livautetaan se salaa Aslanin kuppiin. Hyöty tulee molemmille: Alphonsen maha ei mene löysälle ja Aslan saa lisärasvaa jota se tarvitsee että saisi kylkiensä peitoksi muutakin kuin nahan. 

Illalla on taas tarjolla broileria: siipiä ja kauloja eikä annoskoon kanssa säästellä. Eilen olikin tälle talvelle viimeinen ulkoilmaravintolakerta mäyrillä kun ne palttoot päällään rouskuttivat rustoluitaan takapihan jäisellä ruohikolla, illan pimentyessä ympärillään. Seuraavat rustoluut syödäänkin pesuhuoneen lattialla, koska jokainen naudan rustoluita koirilleen syöttävä tietää miten rasvaista puuhaa se on. On hiukan haastavaa saada parketista irti siihen tahmaantunutta ihraa ja sen hajua. Minkään alustan päällähän koirat eivät syö, vaan heti kun silmä välttää luut on kuljetettu paljaalle lattialle. Häränhännän kanssa ongelma ei ole ollenkaan näin paha, se on huomattavasti vähärasvaisempaa, mutta sen syömiseen kuluu tuhottomasti aikaa, palojen koosta riippuen tunnista puoleentoista. Mitään pikaruokaa se ei siis ole, mutta puruluukokemuksena mahtava: huvi ja hyöty samassa paketissa.  

Onko pakko?

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Sen yhden kerran kun hakee kengän tuulikaapista. Yhden kengän. Sellaisen ihanan, jossa menee pitkät nauhat jotka kiedotaan jalan ympärille - ja niistä nauhoista voi raahata sitä kenkää kivasti perässään, niitä nauhoja voi pureskella varovaisesti, kieputtaa tassun ympärille, niistä voi pitää hampaillaan kiinni ja heilutella päätä puolelta toiselle rivakasti ja se kenkä lentää pitkin seiniä. 

Sen yhden kerran kun menet ja otat sen kengän telineestä, niin heti pitää nostaa kauhea meteli ja syyllistäminen, että "...miten sä nyt noin ja eikö nuo jutut nyt ole jääneet jo parin vuoden taa...ja kuin sä tuolleen tuota kenkää, kun eikös se ole enemmänkin Aslanin kiellettyä puuhaa....ja....". 

No en ota enää, en! Hirveä numero ja haloo piti tästäkin taas tehdä. Pitäkää kenkänne. Ja ihan turha tulla sitten pyytämään apua kun Aslan varastaa vaatteita. En taatusti käy laittamassa sitä järjestykseen. En taatusti.

Sitä paitsi, Aslanin naama on jo valmiiksi niin syyllisen näköinen, että se on joko tehnyt jotakin tai ainakin vakavasti harkitsee. Siinä teille oikea osoite mihin suunnata vaateet, komennot ja torut. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Aamulenkillä tulee useasti pysähdyttyä juttelemaan tuttujen koirakkojen tai koiranomistajien kanssa. Vaikka tässä tovi aina vierähtää, Alphonse istuskelee yleensä tyytyväisenä ja kaikessa rauhassa maassa, katselee pilviä, salakuuntelee ihmisiä tai leikkii koirakaverin kanssa, jos sellainen on tutulla mukanaan. Ja mitä tekee Aslan...? Aslan käy ensimmäisenä syömässä kaikki lähialueen kävyt, niin laajalta alueelta kuin mitä sen kahdeksan metriä hihnaa antaa periksi. Sitten se kaivaa ylös juuret, ihan sama mistä juurista on kyse, olivat ne sitten pujon, punajuuren tai männyn juuria. Tämän jälkeen se härnää Alphonsea, kiipeilee sen selkään, kiskoo toisen hihnaa hampaillaan niin kauan,  että saa sen ärsytettyä. Kun tavoite on saavutettu, se alkaa hyppiä ihmistä vasten, istuu eteen ja komentaa haukkumalla, nyppii takinhelmasta ja viimeisenä keinonaan nykii omaa hihnaansa kuin mielenköyhä. 

Siis tämä samainen koira, joka odottaa vaikka Tuomiopäivään asti kuppinsa vieressä jos ihminen on unohtanut antaa luvan aloittaa syömisen, joka herkeämättä tuijottaa silmiin ja odottaa seuraavaa komentoa kun harjoitellaan temppuja, joka istuu paikoillaan lähes hengittämättä ja odottaa nätisti ulospääsyä tuulikaapissa, kun siihen on käskytetty. Se on sitä kun musta on valkoinen, yö on päivä ja kyllä ja ei ovat voimassa taas yhtä aikaa. Kultainen keskitie? Sitä ei ole olemassakaan mäyräkoiraelämässä.

Innokkaat, impulsiiviset ja innovatiiviset

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Olen pistänyt Aslania ruotuun vaihtelevalla menestyksellä. Se yrittää välillä kammeta itseään, sekä konkreettisesti että abstraktisti, niskan päälle ja sehän ei sovi pirtaani. 

Eilen koulutin sitä huolella. Se pelästyi ja juoksi ihmisen jalkojen luo, josta se sylivauva nostetiin syliin 'turvaan'. Sanon 'turvaan', koska oikeasti sillä ei ollut mitään hätää, vähän tiukempi kurinpalautus ainoastaan, mutta kun se on olevinaan välillä niin herkkä ja Heikoin Lenkki puolestaan niin toivottoman hellämielinen, että sieltä se sitten taas lälläslieruili, sylistä. Tosimiehet eivät syliin kiipeä. Eivätkä kantele jos vähän saavatkin takaisin kalavelkoja joita tässä on nyt aika mukavasti kertynyt. Niin. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Nämä päiväkirjamerkinnäthän eivät koskaan ole sisältäneet rautaista treeniasiaa enemmän kuin ainoastaan viitteellisesti ja viihteellisesti. Se ehkä kertookin, että mitään kovin tavoitteellista ja korkealle tähtäävää toimintaa treenauksen puitteissa ole - lukuunottamatta näyttelyjä ja nyt sitten Mejää. Perustottistelu on aika minimissä, mutta toki se on, tavalla tai toisella, jokapäiväistä kun taloudessa asuu kaksi innokasta, impulsiivista ja innovatiivista mäyräkoiraa. Että ei täällä nyt sentään ihan pellossa eletä. 

Perustottelevaisuus on mielenkiintoisen haastavaa silloin kun siitä sellaista tekee. Haastavaa nimenomaan ihmiselle - ja miksei suorittajillekin, varsinkin kun käskytyksiin ja komentoihin ja niiden läpiviemiseen liittyy vuorottelu. Helpomminkin tämän asian voisi tietenkin tehdä, mutta piilo-opetussuunnitelmaani kuuluu, että samalla kun käskyt opitaan, saadaan myös impulssikontrolliharjotteita käytyä läpi. Ja mikään määrä pidempää pinnaa ja hermojen hallintaa nuuskamuikkuskaksikolle ei ole todellakaan pahitteeksi! 

Jokainen harjoitus alkaa sanoilla "Pojat! Aslan, odota. Alphonse, tänne." Tai päinvastoin, vuorotteluperiaatteella kun mennään, on kummankin vuoro välillä olla ensimmäinen. Toinen siis istuu ja odottaa (kiltisi, höntyilemättä mihinkään suuntaan) kun toinen suorittaa. Näin teoriassa. Käytännössä onnistumisprosentti vaihtelee; hyvinä päivinä kaikki menee kuin kuvitteellisen oppikirjan mukaan ja sitten on päiviä jolloin vallalla on täydellinen anarkia. Silloin treenaamista vältetään, väkisin vääntämisestä ei saa kuin harmaita hiuksia ja murjottavia koiria. Tai toinen vaihtoehto on se, että koirat saavat hepulin, hyppivät syliin yhtä aikaa ja nuolevat naamaa. Mäyräkoiran kieli sieraimessa ja toinen koira yrittämässä irrottaa korvakoruja on se, mitä pyritään välttämään kesken treenien. Aina siinä ei onnistuta. 

Työn alla on milloin mitäkin tottelevaisuuteen liittyvää. Eihän noista kahdesta koskaan mitään tottelevaisuusvalioita tule tai saa, niiden mielenkiinto on siihen hommaan liian haurasta ja maailma täynnä valloittavia asioita, ainakin huomattavasti valloittavampia kuin luoksetulo ihmisen oikealle puolelle ja jalkojen kiertäminen takaa vasemmalle, nilkan viereen istumaan ja sitten katsekontrollinen hakeminen. Vuorotellen. Ja kun se toinen saa ne herkutkin aikaisemmin. Ja lintukin lentää ikkunan takana. Ja nälkäkin kurnii ja onkohan se kissakin taas ulkona kun lähdetään lenkille?

Mutta, pääasia, että onnistumisia tulee, koirat tykkäävät suorittaa ja ihmisen kädet haisevat jatkuvasti kuivatulle mahalaukulle. 

Aslan, temppusirkuksen sokaton käsikranaatti.

Olisin voinut vielä nukkua

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta:

Aslanissa on juorukellon vikaa. Se on heti esittämässä puolivirallisia valituksiaan, jos jokin sen elämässä on rutussa. Jos olen vallannut sen sohvannurkan (meillä on omamme), se päästää reklamaation suustaan, joka erehdyttävästi kuulostaa valitusvirreltä. Tai jos en halua sitä nukkumaan iholle, se itkee surkeasti. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta:

Kello on 04:28 perjantaiaamuna. Unen läpi kuulen rukoilevaa, loppumatonta vinkunaa alakerrasta. Se toimii minulla samalla tavalla kuin vauvan itku: herättää takuuvarmasti ja on noustava ylös ottamaan selvää mistä on kyse. Mietin siinä vielä puoleksi unessa, puoleksi hereillä, että "Mitä se on eilen syönyt? Onko sen maha kuralla? Tuohan kuulostaa ihan siltä, että se vinkuu ulos..." Nämä yöunet ovat tässä, joten nousen ylös. 

Aslan istuu portaiden edessä, tuijottaa surkeana silmiin. "Ei, sillä ei ole hätä ulos, muuten se juoksisi jo ovea kohti." Väsyttää, ihmettelen syytä itkulle, kaikki näyttää olevan hyvin. Alphonse makaa selällään keskellä petiä, syvässä unessa. Aslan katsoo silmiini, surullisen koiran surullinen itku. Sitten ymmärrän. Alphonse ei ole päästänyt sitä pedille. Ja minut on herätetty tämän takia. Kello ei ole vielä edes viisi ja minut on herätetty, koska Aslan haluaa välttämättä nukkua pedillä, Alphonsen kainalossa.

"Alphonse. Päästä se Aslan sinne pedille." Minut on nostettu ylös kesken unieni korjaamaan huutava vääryys, toimimaan erotuomarina aamuyön pimeinä tunteina. Alphonse nostaa hämmentyneenä päätään, siirtää sentin takajalkojaan, häntäänsä ei ollenkaan. Sentin. Mutta se on ratkaiseva sentti, se  on riittävästi, Aslan kiipeää nopeasti kuin kärppä enonsa viereen, painaa päänsä tämän kaulaa vasten. 

Minä olen tehnyt osani, voin mennä nukkumaan. Paitsi ettei enää nukuta. Avaan läppärin, keitän kahvin, kerron teille miksen nuku. 

Aslanin kirsu.