Faktaa II

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta, takautuvasti:

Olenko muistanut mainita, että minulla on mahtava ääni ja kumea haukku? Kotini akustiikka mahdollistaa mahtipontisen jälkikaiun jos asetun juuri oikeaan kohtaan asuntoa haukkumaan.(tämä on vaatinut roimasti empiiristä taustatyötä; olen kokeillut monologieni esittämistä erinäisissä paikoissa asunnon sisällä ja löytynyt sen ideaalisen kohdan jossa kuulostan poikkeuksellisen  kovaääniseltä.) 

Yleensä tämä toimenpide, äänenavaus, erityisesti viikonloppuaamuisin mahdollisimman aikaisin suoritettuna, kirvoittaa ihmisen yllättävänkin nopeaan liikehdintään. Myös arkiaamuina ihmisvastine on ripeä. Mitä aikaisemmin, sen rivakampi reaktionopeus. Mainiota! En väsy lainkaan hämmästelemään ihmismielen kiemuroita. Kokeilin tänäkin aamuna, siinä vähän ennen kuutta, että mitä tapahtuu kun käännän kuononi kohti kattoa ja huutonauran hetken. Ihminen näytti siltä kuin olisi nielaissut jotakin kitkerää. 

Otteita ihmisen päiväkirjasta, takautuvasti:

Koira tuijottaa ulos ja haukkuu. Ja haukkuu. Ja haukkuu. Eikä pihalla ole mitään. Ei edes pyhää henkeä. Saati pahaa. Tuota tyhjästä alkavaa haukkua on vaikeaa saada lopetettua, käskyllä se ei lopu, eikä edes suuntaamalla mielenkiintoa toisaalle. Ainoa, millä sen ehkä saisi loppumaan olisi ruoka. Olisipa sitten rattoisaa kun omistaisi ylipainoisen koiran.

 

Tunnustuksia

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta, takautuvasti:

Hyvä on, myönnän, rakastan ihmisiäni. He eivät ehkä ole täydellisiä, mutta he ovat minun ihmisiäni. Ja sellaisenaan, vaikkakin ovat vielä raakileita,  he ova kiintymykseni arvoisia. Mutta, pitkäselkäisen koirankokoista pinnaa vaaditaan joskus heidän kasvatustehtävässään, toisinaan hermoni kiristyvät ja kärsivällisyyteni venyy äärimmilleen kun he eivät tunnu ymmärtävän, että kolmenkymmenenkään käskykerran jälkeen minä en aio sitä sukkaa antaa takaisin jonka juuri lattialta varastin. Oikeasti, mikä saa heidät kuvittelemaan, että jos en sitä heti luovuta, en luovuta sitä myöskään viiden minuutin päästä. Luovutan sen ehkä nakilla. Tai kinkulla. En vähemmällä. On aika raskasta välillä joutua laskeutumaan heidän tasolleen ja opettaa, kertaa toisensa jälkeen mitä “jätä”-käsky todellisuudessa tarkoittaa. Sehän merkitsee vain ja ainoastaan sitä, että “JÄTÄ minut rauhaan. Minä syön nyt sukkaa. Sinun sukkaasi.”

Otteita ihmisen päiväkirjasta, takautuvasti:

Mäyräkoiralla on kosteat mantelisilmät joita se käyttää hyväkseen silloin kun haluaa jotakin. Ja se haluaa usein. Se haluaa sohvalle, ruokaa, rapsutuksia, kiellettyihin paikkoihin, haluaa tunkeutua pään sisälle ja kilauttaa sitä viimeistä jäljellä olevaa hermoa. Se on rakastettava, hellyydenkipeä, huomiohakuinen, ihana ja raivostuttava. Se on kaikkea sitä ja siltä väliltä. Se asustaa perheen ytimessä, keskellä touhuja, syvällä sydämessä. Siellä on sen paikka.

 

 Olen kuvassa 3.5 kuukautta nuori. Olen juuri asettumassa taloksi uuteen kotiini (ihmisteni valmennus on siis alkanut tästä hetkestä lähtien). Kuvassa on myös rakas apinaleluni. Se on ehkä syöty kuoliaaksi. Ainakin siltä on pää irronnut. Vahingossa.

Sisäsiisteys? Mikä sisäsiisteys?

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta, takautuvasti:

Kurja ilma tänään. Koiranilma, sanovat ihmiset. Siis anteeksi mitä? Koiranilma tarkoittaa aurinkoa, kevyttä yläpilveä ja keijupölyä päivänkakkaroilla. Se ei ole tätä: sadetta, paikoittaisia raekuuroja, mustia pilviä ja vaakasuorana etenevää tuulta. En halunnut ulos aamulla. Käytin sisävessaa. Naisihminen vei minut siitä huolimatta ulos. Näyttelin tyhmää ja pääsin takaisin sisään. 

Suuhun tuli ehkä vähän oksennusta kun olin syönyt ruohoa. Mikä on “pötsi”? Miten niin minulla ei ole sitä? Sanonko mitä minulla ei ole: nakkeja.

Otteita ihmisen päiväkirjasta, takautuvasti:

Logiikka, tuo pettämätön taiteenlaji. Ensin kakataan keskelle olohuoneen lattiaa kaksi vastasyntyneen mäyrän kokoista pökälettä ja sen jälkeen pyydetään ulos. Siellä sitten seisotaan keskellä pihaa ja ihmetellään, että “...mitäs minun pitikään...tehdä....täällä...?” Söi sitten ruohoa, taas. Riippumatta siitä, ettei ole vasikka, vieläkään. Oksensi siihen samaan kohtaan mihin kakka oli aikaisemmin tullut. Oi maanantaiaamun autuutta.

 

Faktaa

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta, takautuvasti:

Joku sanoi, että koira pystyy haistamaan postimerkin uima-altaasta. Mitäs tuosta. Minä kykenen haistamaan nakin omistajan hengityksestä, viikko aterian nauttimisen jälkeen.

Otteita ihmisen päiväkirjasta, takautuvasti:

Koira kulkee kuono maassa ulkona. Mikään haju tai jälki ei jää huomaamatta. Yksikään karkkipaperi tai muu roska ei myöskään jää noteeraamatta. Olen kaivanut yhden pienen pissatuslenkin aikana kolme purkkaa koiran suusta. Eilen sieltä löytyi myös pikkukiviä. Koira on tehokkaampi kuin keskuspölyimuri vetämään kuonaa sisuksiinsa. Tästä tulee vielä ongelmia; koira on nopea, minä hitaampi. Kyttään ja syynään jokaista askelta. Yritän opetella nopeammaksi. Koirapentu ei ole se ainoa, tässä perheessä, jonka pitää opetella uusia asioita. 

Ensiesiintyminen

Otteita mäyräkoiran päiväkirjasta, takautuvasti:

Minä olen mäyräkoira. Nimeni on Alphonse. Alphonse Demetrius Jokinen (riittää pistämään kielen solmuun, vai mitä?) Tottelen myös lempinimeä Alfie. Kaikki mukahauskat nimiväännökset lempinimestäni, kuten esim. "Jokisen eväät" eivät ole mielestäni huvittavia.

Ulkomuotoni on lajityypillisesti kehitetty huippuunsa; olen notkea, näppärä ja neuvokas (pidän myös alkusoinnuillista sanoista) ja vaikka ulottuvuuteni vertikaalissa ei vedä vertoja kookkaammille kavereilleni, kykenen poimimaan lattianrajasta silmänräpäyksennopeasti sinne valahtaneen ruuan. Horisontaalisesti, siis, olen pitkän tuotekehittelyn tulos.

Työskentelen ihmisten parissa koulutustehtävissä ja tällä hetkellä vaativin työsarkaani kuuluva projekti on ihmisten alistaminen tahtooni sataprosenttisesti. Valehtelisin (tai vähintääkin liioittelisin suuresti), jos väittäisin tehtävän olevan helpon. Ihmiset ovat hämmästyttävän sitkeitä vastarinnassaan ja vastustavat ylivertaista asemaani joka alkoi sinä hetkenä kun otin heidät palvelukseeni. Me emme ole edelleenkään päässeet yhteisymmärrykseen siitä, missä tahdissa taloudessa nykyään marssitaan.

Palveluksessani on kolme ihmistä: naisihminen, miesihminen ja poikaihminen. Heidän koulutuksensa on vielä suhteellisen alkuvaiheessa; minulla on toisinaan vaikeuksia saada heitä toimimaan haluamallani tavalla, esim. ateriajärjestyksessä ja sekä ruuan laadussa – että määrässä on mielestäni vielä hiomisen varaa. Olen esittänyt “kinkut vapaaksi, nakinpalat pöytään”-teemapäiviä seitsemänä päivänä viikossa, mutta ihmiseni ovat joko yksinkertaisia eivätkä kykene toteuttamaan näinkään simppeliä tehtävää tai sitten he ovat pahansuopia ja syövät nakkinsa minulta piilossa. Yritän parhaan taitoni ja havaintokykyni mukaan estää heitä tässä toimessa vahtimalla herkeämättä jääkaappia ja sen käyttöä. Sovellan samaa tekniikkaa myös uuniin ja säestän toisinaan vahtimistani surkealla vinkunalla. Joskus yhdistän näihin edellämainittuihin tekniikoihin kuuluisan mäyräkoiratuijotuksen – tai sen kovennetun version: mäyräkoiramurjotuksen. Toistaiseksi tämä ei ole tuottanut toivottavaa tulosta.

Jossakin ihmisen ja koiran välillä, siinä taluttimen keskivaiheilla, on selvä katkos, jatkumattomuus; ihmiset eivät tunnu ymmärtävän mitä heiltä vaaditaan ja odotetaan. He ovat itsepintaista ja jääräpäistä porukkaa, mäyräkoiran luontaisiin etuisuuksiin kuuluvien asioiden väheksyjiä, olentoja joita ei tunnu kiinnostavan selvällä kielellä rautalangoitetut mahtikäskyt, määräykset ja tiukkasävyiset kommentit : “Ruokaa. Heti. En mene ulos, sataa. En anna kaukosäädintä takaisin. En anna sanomalehteä takaisin. Ota itsellesi oma.” Mikä siinä voi olla niin vaikeaa?

Otteita ihmisen päiväkirjasta, takautuvasti:

Meille tuli mäyräkoiravauva! Ihana, suloinen, samettikuonoinen veijari joka tällä hetkellä on vielä pitkää kehoa, tasapainohuojahtelua ja pieniä töppöjalkoja. Voi, onnea!